Liisa tulee tupaan. Äiti on peräkamarin vaatekomerolla kevätsiivouksessa, ja heilauttaa käsissään suoraksi vaatteen, minkä Liisa tunnistaa kaksi vuotta vanhemman Kaisa-sisaren mekoksi. ”Tulehan, mitataan, kävisikö tämä jo sinulle? Kaisa on kasvanut, ja sinulle saadaan tästä koulumekko!” Liisaa alkaa harmittaa: hän haluaa uuden, siistin mekon koulun alkuun, kuten siskokin. ”Ei, liian iso. Olet niin pieni, sinun pitäisi syödä enemmän”, äiti huokaisee. Liisa huokaisee myös – helpotuksesta. Ehkä saa uuden. ”Pitää jutella isäsi kanssa, kun hän tulee perjantaina metsätöistä kotiin. Uusi mekko maksaa, eikä tiedetä, jatkuuko hänellä työt miten kauan. Maitotilikin pienenee, kun Lemmikki saa vasikan ja menee umpeen”. Liisa kuuntelee ja huokaisee, toisen kerran. Hän ottaa käteensä Anttilan kuvaston. Sen sivulla on siniruutuinen leninki, ja Liisa puristaa lehteä hellästi rintaansa vasten.
On heinäkuu.
Lämpimiä ja aurinkoisia päiviä on
riittänyt. Heinät on saatu seipäille ja
kuivina latoon koko suvun voimin. Iltamassa Kaisa ja Liisa lähtevät uimaan. ”Mennään Kelkkakalliolle, siellä on hiekkapohja, tuossa joen suussa on mutaa”, Kaisa päättää,
ja Liisa seuraa. He kuivattelevat
itsensä kalliolla istuen. Liisa
rohkaisee mielensä: ”Onko äiti puhunut
sinulle mitään koulumekostani? Eipä
minulla ole käypäisiä kenkiäkään, kun sinä käytät noita edelleen”. Kaisa näyttää miettiväiseltä; ”Ja kengät ne
vasta maksaakin”. Muuta vastausta Liisa ei saa. Ei auta puhua Anttilan kuvaston leningistä.
Viljapellot
värjäävät maiseman keltaiseksi. Liisa katselee pihakiikussa istuen. Kohta on viljanpuinnin aika; muutamia
viikkoja koulun alkuun. Äiti tulee
ulos. ”Nyt me lähdemme kylälle katsomaan
mekkoa sinulle, isäsi sai tiedon töiden jatkumisesta. Lemmikkikin herui hyvin poikimisen jälkeen ja
maitotili on hieman isompi”. Noustaan
postiautoon. Osulassa on muutamia mekkoja, mutta ei sopivan
kokoisia Liisalle. ”Ostan kankaan, ja
ompelen itse”, päättää äiti. ”Naapurin
Tyyneltä ovat jääneet pieneksi kengät, saat ne, äitinsä lupasi. Kerätään heille maksuksi puolukoita. Kun jäädään postiautosta, käy samantien
sovittamassa niitä”.
On ensimmäinen
koulupäivä; syksyisen värikäs, kirkas aamu.
Liisa on herännyt aikaisin; vähän
jännittää. Äiti on valmistanut
eväät. ”Keittäjä-Jenny laittaa koulussa
kuulemma pottumaitoa, ja laitoin ruisleipien väliin edam-juustoa, otin
meijeriltä maitotilistä. Että jaksat, tyttö-rukka, kävellä kolme kilometriä kouluun
ja saman matkan takaisin”. Hyvin Liisa
jaksaa, kun olkapään yli on saanut laittaa uuden koululaukun eväineen. Opettaja on nuori; Liisasta hän näyttää aivan Teija
Sopaselta. Iso-Parviaisilla on
televisio, siksi Liisa tietää. Opettaja jakaa ensimmäisen vuoden koulukirjat ja
kertoo kouluun ja opiskeluun liittyvistä asioista. Lyijykynä, pyyhekumi, ruutuvihko. Liisa huomaa, että joillakin on penaali; jopa värillistä muovia! Koulumatka on mennyt yhdessä naapurin
tyttöjen, Toinin ja Ullan kanssa, ja kotimatkalla pohditaan yhdessä, mitähän
tuollaiset penaalit mahtavat maksaa.
Koulupäivät kuluvat nopeasti.
Liisa on ahkera, ja tekee kotitehtävät innokkaasti ja
huolellisesti. Varmaan siihen vaikuttaa
se, että opettaja on niin Teija Sopasen näköinen. Liisa päättelee asiaa vain omassa mielessään.
Marraskuun
pakkasaamuna maa on valkea. Sekä
Liisalla, että Toinilla ja Ullalla on
vain kumisaappaat, joihin tungetaan kotona neulottuja villasukkia. Kengät jäykistyvät pakkasessa, ja jalkoja palelee. Eräänä päivänä äiti kertoo, että kunnan
sosiaalilautakunta onkin päättänyt maksaa kaikkien vähävaraisten perheiden
ensiluokkalaisille talvikengät. Liisakin
saa mennä sovittamaan niitä Osulaan. Hän
kuulee, kun äiti kuiskaa illalla isälle: ”Kyllä saadaan hävetä, kun ollaan näin
köyhiä”.
Pirjo Willman
22.4.2025